Kirjoittaja: Tuula Haatainen

Helsingin Sanomissa (5.1.-17)julkaistu laaja kyselytutkimus päiväkotien arjesta paljasti lohduttomasti sen arkitodellisuuden, jossa päiväkodeissa työskennellään.

On surullista lukea näitä uutisia. Minulle lapsiperheiden arki ja päivähoidon puutteet olivat aikanaan keskeisiä syitä lähteä mukaan politiikkaan.

Esikoisellamme ei ollut  vuonna 1988 subjektiivista oikeutta päivähoitoon. Lapsi sai Helsingin kaupungin päiväkodista hoitopaikan vuodeksi, koska olin opiskelija. Vuoden aikana menin töihin, jonka seurauksena lapsemme joutui takaisin jonoon, koska olin mennyt töihin. Työn ja perheen ohessa suoritin tuolloin valtiotieteellisessä maisterin tutkinnon loppuun. Jonoon jäi tuolloin moni pienokainen kun ei ollut vielä subjektiivista oikeutta päivähoitoon.

Sosialidemokraattien vahvasti ajama subjektiivinen päivähoito-oikeus jokaiselle alle kouluikäiselle lapselle oli valtava edistysaskel. Lainsäädäntö saatettiin täysin kattavaksi 1995 aloittaneen Paavo Lipposen hallituksen toimesta huolimatta siitä, että valtion talous oli tiukilla. Uudistuksella haluttiin varmistaa lapsille turvallinen kasvuympäristö ja tehdä äitien työssäkäynti helpommaksi.

Opetusministerinä (2003-05) vastasin Sdp:n voimallisesti ajamasta aamu- ja iltapäivähoitolain valmistelusta ja vaadin lakiin myös pykälän jokaiselle lapselle kuuluvasta välipaloista. Tuolloin lasten lyhyiden koulupäivien jälkeinen yksinolo oli suuri ongelma.

Pikkulasten palveluiden laadusta ja turvallisuudesta pitää koko ajan kantaa vastuuta. HS:n artikkelista voimme lukea, että uupuminen ja resurssipula ovat liian usein arkipäivää lastenhoitajien ja lastentarhaopettajien työssä. Ylisuuriksi paisuneet ryhmäkoot ja aina vain pienenevät määrärahat ovat johtaneet tilanteisiin, joissa sekä lasten että hoitajien hyvinvointi kärsii.

Lasten hyvinvoinnista kannettavaa vastuuta hallitus ei voi pakoilla. Hallituksen kohdistamat leikkaukset varhaiskasvatukseen ja koulutukseen ovat lyhytnäköistä leikkauspolitiikkaa, joka näkyy kasvatuksen ammattilaisten työssä uupumuksena.

Meillä on varaa satsata vanhempien ja isovanhempien arvostamaan varhaiskasvatukseen nykyistä vahvemmin. Riittävien resurssien turvaaminen henkilökunnalle sekä ryhmäkokojen rajaaminen ovat perusedellytyksiä laadukkaalle päivähoidolle. Toimivilla sijaisjärjestelyillä voidaan estää henkilöstön uupumista.

Varhaiskasvatuksen kehittämisessä on lapsen edun oltava ykkösasiana samoin kuin henkilöstön jaksamisen. Nyt olisi korkea aika hallituksen tehdä ryhtiliike ja leikkaamisen sijasta panostaa varhaiskasvatukseen. Lastentarhanopettajien koulutusmäärien varmistamiseen pitää satsata erityisesti pääkaupunkiseudulla.